Koska meillä on joulu?

Minähän yleensä aloitan joulun tekemisen hyvissä ajoin, mutta nyt tuli tehtyä jonkinlainen ennätys. Eksyin tänään Sokoksen 3+1-päiville, ja siellä oli tarjolla joulukoristeita puoleen hintaan. Ja vielä minun värisiä, joten pakkohan niitä oli ostaa:


Ja koska Pico änkesi mukaan pallokuvaukseen, niin annetaanpa herrankin näkyä:


Nyt ei olekaan kuin 2 kuukautta siihen että saa poimia kyntteliköt esiin ja ripustaa jouluvalot ikkunohin. Ja nyt minulla onkin paljon ikkunoita joihin niitä ripustaa - jee!

Merellistä

Koska minulla ei ole mitään ajankohtaista kirjoitettavaa, laitan tähän muutaman kuvan kesän Tall Ships Races -tapahtumasta ikään kuin muistutuksena kesästä joka nyt on vaihtunut syksyyn:


Tarviiko minun sanoa että minua tuonne ei saisi?


Merikarhujen tupakkapaikka:


Puserot kuivumassa:


Jos olisi ollut sopivan ikäinen, olisi päässyt purjelaivan miehistöön:


Myynnissä oli ranskalaista salamia ja tietysti valkosipulia!


Kun laivat tekivät sunnuntaina lähtöä, rannat olivat täynnä väkeä pällistelemässä, minä muiden joukossa.


Sedov:


Ja mastollinen huimapäitä:


Lisää kuvia löytyy Flickr-sivuiltani.

Hyvän mielen kirjoja

Menin tänään kirjakauppaan etsimään Pulla-Armakselle syntymäpäivälahjaa, ja tulinkin ostaneeksi itselleni kaikenlaista kivaa.



Löysin ilokseni usein hipelöimäni Kirjastokissa-kirjan kympillä, ja siihen hintaan se oli pakko ottaa mukaan. Kirja kertoo Dewey-kissasta joka löydettiin erään amerikkalaiskaupungin kirjaston palautusluukusta ja josta tuli kirjaston maskotti. Valmistaudun jo tässä vaiheessa siihen että joudun tirauttamaan muutaman kyyneleen joko ilosta, liikutuksesta tai surusta.

Toinen ostamani kirja on herkkua sekä silmille että suulle: Afternoon Tea - iltapäivän teehetki. Siinä on perinteisiä englantilaisia teeleipä- ym reseptejä ja todella kauniit kuvitukset. En tiedä tulenko leipomaan mitään, mutta ainakin katselen rauhoittavia ja tunnelmallisia kuvia lukutuoliini käpertyneenä, teekuppi kädessäni.

Musea perjantaita piristämään

Lokakuista keikkaa odotellessa Musen Uprising:

Mainoskatko:

Tässä oivallinen esine jota voin suositella kissan- ja koiranomistajille: The Furminator.


Se on paljon tehokkaampi kuin mikään käyttämäni karsta - se poistaa turhat alusvillat hetkessä. Ja Picokin tykkää käsittelystä.

Työpaikkamme kissajengi tilasi tuollaiset eBaystä, missä hinta on huomattavasti halvempi kuin täällä Suomessa. Ei menneet rahat hukkaan - nyt karvoille kyytiä.

Sound and Vision

Sooloilija kirjoitti tässä taannoin postauksen David Bowien silmistä, ja se innoitti minua tekemään kuvakollaasin keikkakuvista (suurenee klikkaamalla):



Kuvat on otettu vuoden 2004 Provinssirockissa. Edellissyksynä olin käynyt ensimmäisellä Bowie-keikallani Hartwall-areenassa, ja ilo oli suuri kun kuulin maestron saapuvan toistamiseen Suomeen, Provinssin sunnuntain pääesiintyjäksi.

K.n kanssa päätimme että lavan eteen on päästävä, maksoi mitä maksoi. Aluksi ei näyttänyt lainkaan lupaavalta, koska Törnävänsaareen kävellessämme jouduimme tarpomaan vesisateessa, ja ukkostaakin taisi hieman. Sade jatkui kun asetuimme asemiin lavan eteen klo 15 aikoihin, neljä tuntia ennen keikan alkua. Edessä oli pitkä odotus, mutta pääsimmepä kuitenkin kakkosriviin. Olin varustautunut sadeviitalla, mutta jalassani oli lenkkarit ja kangashousut, jotka kapillaari-ilmiön seurauksena olivat märät polviin saakka. Fyysisesti ei siis ollut mitenkään nautittava olo, mutta odotuksen luoma innostus hälvensi synkät pilvet – myös kirjaimellisesti, sillä keikan alkaessa taivaalta porotti jo kirkas ilta-aurinko, joka pakotti Bowien pitämään koko ajan aurinkolaseja päässään. Se vioittunut silmä kun ei oikein siedä kirkasta auringonvaloa. Nippelitietona voinen vielä kertoa että Provinssia edeltäneellä keikalla Norjassa joku fani oli yrittänyt ilahduttaa Davidia heittämällä hänelle tikkarin - joka meinasi osua miestä silmään! Hienoa jos olisi toinenkin silmä mennyt, hittolainen...



Keikka oli aivan loistava, ja siinä lavan tuntumassa pääsi ihan eri tavalla fiiliksiin kuin Hartwallin katsomossa. Deikka jutusteli biisien välissä mukavia ja oli kovin aurinkoisella tuulella. Ja minä lauloin mukana niin että ääni läksi.

Jossain vaiheessa olin keskittynyt näpsimään ilmeisesti yllä olevaa kuvaa, kun maestro yhtäkkiä päätti heittää plektransa yleisöön – sinne missä me seisoimme. Minä en edes tajunnut mitä tapahtui, kun alkoi kamala kuhina, ja K. jo oli koivessani kiinni ja kaivoi jalkani alta plektran. =) Nykyisin tuo pyhäinjäännös lienee K.lla hyvässä tallessa.



Pitkä settilista sisälsi sekä vanhoja helmiä että uusimman Reality-levyn biisejä:
1. Rebel Rebel
2. Fame
3. Battle For Britain (The Letter)
4. The Motel
5. Cactus
6. New Killer Star
7. All The Young Dudes
8. Reality
9. China Girl
10. Life On Mars?
11. Modern Love
12. Sister Midnight
13. The Man Who Sold The World
14. Changes
15. The Loneliest Guy
16. Pablo Picasso
17. Under Pressure
18. Ashes To Ashes
19. The Supermen
20. Quicksand
21. Be My Wife
22. Diamond Dogs
23. White Light, White Heat
24. I'm Afraid Of Americans
25. "Heroes"
Encore:
26. Suffragette City
27. Ziggy Stardust

Minulle parhaimmat hetket olivat The Motel, Life on Mars?, Diamond Dogs, I'm Afraid of Americans ja tietty legendaarinen lopetusbiisi Ziggy Stardust. Olisin vielä toivonut kuulevani Hallo Spaceboyn, mutta onneksi olin sen kuullut jo Hartwallilla.

Ja loppupokkaus. Vasemmalta oikealle: Mike Garson, Earl Slick, Catherine Russell, David Bowie, Gail Ann Dorsey, Sterling Campbell ja Gerry Leonard.



Kun keikan jälkeen läksimme purkautumaan kohti hotellia, huusivat jalkani hoosiannaa. Neljän tunnin odotus + reilun parin tunnin pituinen keikka oli saanut kaiken veren pakkautumaan jalkoihin. Lisäksi oli melkoinen jano - eihän me uskallettu siinä odottaessa mitään juoda, ettei iskisi vessahätä joka johtaisi paikkojen menettämiseen. Mutta jottei asia jäisi kellekään epäselväksi, niin totean että olimme erittäin tyytyväisiä.

Muutama päivä tuon keikan jälkeen Deikka joutuikin keskeyttämään kiertueensa vaivojen vuoksi joita ensin luultiin hermopinteeksi mutta jotka osoittautuivatkin sydänperäisiksi. Mies joutui Saksalaiseen sairaalaan pallolaajennukseen, ja selvisikin säikähdyksellä. Ihmeen terve heppu onkin ollut ottaen huomioon aiemmat huumevuodet ja aiempi reipas tupakanpoltto.Voi hyvinkin olla että tuo jäi viimeiseksi kiertueeksi? Mutta toivottavasti sentään saamme kohta kuulla uutta musiikkia...

Ja nyt tuli kova himo iskeä Reality tour -dvd masiinaan ja fiilistellä...

Noloa

En tiedä onko viisasta jakaa omaa nolouttaan näin julkisesti, mutta oletan että joku voi saada tästä makeat naurut, ja kyllä minä sellaiset voin tarjota.

Ihmettelin töissä lounaan jälkeen että minkä takia nenääni haisee koko ajan ruoka. Meni reipas tunti, ja yhtäkkiä nojatessani palleaani pöytään huomaan jotain kylmää painautuvan ihoani vasten. Tuntui ikävältä. Tarkemmin asiaa tutkittuani löydän toppini sisältä vihreän pavun! Siitä se ruuan haju siis oli tullut!

Ihmetystä lisää se, että kaulassani on huivi jonka olettaisi estävän ruuan tippumisen paidan sisään, mutta papupahanen oli kuitenkin löytänyt pienen rakosen mistä mennä.

Pitäisiköhän sitä oikeasti hankkia leukalappu?

Say ”auf wiedersehen” to your Nazi balls!

Quentin Tarantinon edellinen leffa Death Proof oli hienoinen pettymys, mutta torstaina katsomani natsijahtielokuva Inglourious Basterds oli ihan toista maata, toisin sanoen loistava. Viihdyttävä tarina, loistava kuvaus, loistavaa näyttelyä, loistavaa splatteria – puhumattakaan loistavasta soundtrackista. Jo alkukohtauksen Für Elise-Ennio Morricone -raita nostatti karvat pystyyn ihastuksesta. Spotifyn käyttäjät voivat kuunnella sen täältä. Tarantinolla on aina ollut kyky koota mahtavat soundtrackit elokuviinsa.

Elokuva oli pitkä, mutta ei missään nimessä liian pitkä – jokainen kohtaus oli paikallaan. Ja kuten Tarantinolla yleensä, mättökohtaukset olivat tyylillä tehtyjä. En tiedä pitäisikö sitä huolestua jos katselee natsien seulaksi ampumista ja skalppeerausta hymy huulillaan? Nääh!

Kuten sanoin, näyttelijäntyö oli huippua – Christoph Waltz oli loistavan ärsyttävä natsiupseeri, Diane Kruger upea kohtalokas näyttelijätär ja Brad Pitt oli niin erinomainen että hänen osakkeensa nousivat roimasti minun silmissäni. Pitt kuuluu niihin näyttelijöihin joiden mielelläni näen kypsyvän ja karistavan kauniin pojan viitan harteiltaan.

Mitäs vielä voisin sanoa? Nauroin toisinaan kippurassa (elokuvan lisäksi myös takanani istuneelle kaverille jolla oli tosi hassu, tarttuva hörötys), ja oli mukavaa kuulla muitakin kieliä kuin englantia. Tämän ostan kokoelmiini heti kun se imestyy, kuin myös edellisviikolla nähty District 9:n.

Viisi natsipäänahkaa.

Kaksi hyvää yhdessä

Depeche Mode + True Blood. Mitä sitä nyt sen enempää selittelemään.



Harmittaa ihan kamalasti että en tällä kertaa pääse Deppareiden keikalle. Onneksi edellisestä kuitenkin on hyviä muistoja, kun pääsin nauttimaan siitä ihan lavan tuntumassa.

Viime aikoina on taas ärsyttänyt se että ei asu Helsingissä, sillä sinnehän ne isot artistit aina tulee. Yleensä keskellä viikkoa. Jos olisi oma auto niin ongelma ei olisi niin suuri, mutta kun joutuu olemaan julkisten varassa, niin kotiinpääsy voi olla vähän hankalaa. Joko joutuu lähtemään kesken keikan tai sitten kotiintulo tapahtuu niin myöhään että aamuherääminen on tuskaa. Minä periaatteessa voin siirtää työtuntejani niin että voisin kerran pari nukkuakin pidempään, mutta keikkakavereilla ei ole asiat ihan yhtä hyvin. Eikä sitä nyt yksin tule lähdettyä.
Olisi ollut kiva kerrankin nähän Marilyn Mansonkin nyt marraskuussa, mutta...

Onneksi sentään on Muse-keikka lokakuussa. Aiommekin K.n kanssa viipyä Hesassa jopa kahden yön verran kun tuli säästettyä yksi lomapäivä tuota varten. Jihuu.

Voihan sörsseli

Keittelin tässä maailman parasta omenasosetta - muka. Puolitin omenien määrän, mutten muistanut puolittaa muiden ainesten määrää - tuloksena ylimakeaa mömmöä. Täytyy jaksaa keittää toinen happamampi satsi jolla tuota voisi laimentaa.

Suosittelen muuten seuraavaa ohjetta:
2 kg omenoita
1/2 sitruunan mehu
4 dl sokeria
vajaa 1,5 dl hunajaa
6 tähtianista
2 vaniljatankoa (halkaistuna)

Kuori ja kuutioi omenat. Laita kuutiot isoon kattilaan ja kaada päälle sitruunamehua tummumisen estämiseksi. Lisää joukkoon sokeri ja hunaja, anna seoksen "sulaa" keskilämmöllä välillä sekoittaen. Lisää tähtianis ja vanilja. Anna kiehua hiljaisella lämmöllä n. 10 minuuttia. Poista vaniljatangot ja anna soseen jäähtyä. Jos haluat, voit hienontaa sen sauvasekottimella.
Säilyy pari viikkoa jääkaapissa - itse pakastan pieniä satseja minigrip-pusseissa, että voi aina tarvittaessa ottaa annoksen.

Myyty

Jo kahden True Blood -jakson jälkeen olen ihan innoissani sarjasta. Harkitsen melkein dvd-boksin ostamista että voisin katsoa kaikki jaksot peräkanaa...

Jo sarjan alkutekstijuttu (mikäs suomenkielinen termi vastaa opening creditsejä?) on loistava:

Muutan lausuntoani

Aiemmassa postauksessani sanoin hieman sääliväni tyhmähköä Kiesiä joka nyt menetti työpaikkansakin. Mutta luettuani tuttavien kertomuksia siitä mitä herra on ylemmyydentunnossaan aiemmin möläytellyt olen tullut toisiin ajatuksiin. Jos ne (esim. "rikkailla pitäisi olla enemmän ääniä kuin köyhillä") pitävät paikkansa kyseessä ei ole harmiton tyhmyri, vaan jotain pahempaa.

Erittäin huono ajoitus

Olen koko viikon ollut oudon väsynyt, ja tänään olotila senkun paheni. Päätin lähteä töistä kotiin kesken päivän, ja hyvä että sen tein, sillä kotiin pyöräily oli kuin Tour de Franceen osallistuminen - lihakseni menivät ihan veteliksi ja jaksoin juuri ja juuri käydä kaupassa ostamassa iltapalaa.

Kotiin päästyäni kömmin samantien sänkyyn, ja siinä vaiheessa alkoi kuumekin nousemaan. Tiedä sitten onko tämä tavallista flunssaa vaiko onko minuun nyt tarttunut se "wagneriaaninen kanta". Kurkkua hiukan kutittaa, mutta ei yskitä, satu eikä nenä vuoda. Lihakset ovat kyllä muusia ja pää kuuma.

Ei sillä niin väliä mikä tauti minulla on, mutta ajoitus on erittäin huono - minun oli lauantaina määrä saada vieraita. Pöh.

Onneksi hain tänään postista kolmannen osan Mortal Instruments -sarjasta, joten voin viihdyttää itseäni jännittävällä fantasialla. Tosin se voi kuumeisena saada aikaiseksi outoja unia.

Pico on ainakin ollut yllättävästä kotiintulostani ihan innoissaan, ja on maanut päälläni lähes koko ajan. Lisälämmitys ei ole ollut haitaksi.

Ylireagointiako?

Viimeisin uutinen liittyen Kiesin naislausuntoihin on että tämä on eronnut tehtävästään. No se nyt on ehkä minunkin mielestäni vähän liioiteltua – mies ilmaisi lehdessä typeriä mielipiteitään, mutta ei sen takia sentään olisi työtään pitänyt menettää. Toisaalta moinen möläyttely nykysuomessa kuvastaa tiettyä harkintakyvyn puutetta, mistä ehkä on haittaa johtotehtävissä, mutta jos kaveri on muuten tehnyt hommansa hyvin niin…

Olen hiukan lueskellut eri foorumeiden keskustelua asiasta ja huomannut miten jotkut ovat moittineet telaketjufeministejä, natsifeministejä yms. ylireagoimisesta ja ajojahdin aloittamisesta. Ei sitä kuulkaa tartte olla edes varsinainen feministi reagoidakseen siihen että joku porho vähättelee naista julkisesti ihan selvällä suomen kielellä.

Itseäni en kutsu feministiksi, ehkä juuri sen takia että siihen sanaan yhdistyy niin monesti tiukkapipoisuus ja huumorintajuttomuus, mutta en silti kestä sitä että äijät kävelevät ylitseni sukupuoleni takia. Sanoisin pikemminkin olevani tasa-arvon kannattaja.

District 9 - raikkaan erilainen alientarina

Kävin tänään katsomassa District 9 -elokuvan, ja olen todella tyytyväinen että sen tein. En lukenut elokuvasta paljoakaan etukäteen, koska halusin mennä paikan päälle ilman ennakko-odotuksia. Pakko myöntää että elokuva vei jalat alta - harvoin olen noin innostuneena ja tyytyväisenä poistunut leffateatterista. Kerrankin eteeni lävähti selvästi erilainen alienelokuva joka oli kuin raikas tuulahdus ummehtuneessa Hollywood-komerossa.

Jo elokuvan alkuasetelma on raikkaan erilainen: muukalaisten avaruusalus ei ole ilmestynyt minkään Amerikan suurkaupungin ylle, vain Etelä-Afrikan Johannesburgiin. Lisäksi alienit eivät yritä saattaa maan kansalaisia sukupuuttoon, vaan he ovat haaksirikkoutuneita ja päätyvät asumaan slummimaiseen hökkelökylään kuin pakolaiset konsanaan. Ihmiset eivät kuitenkaan sulata muukalaisia kotikulmillaan, mistä tuli mieleen mm äskeiset uutisoinnit jossain pohjoiskarjalaisessa kunnassa vellovasta kiistasta turvapaikanhakijoiden oikeudesta käyttää paikallista pallokenttää.
Elokuvan tapahtumat saavat alkunsa siitä kun on kulunut parikymmentä vuotta muukalaisten saapumisesta ja ihmiset ovat saaneet tarpeeksensa heidän läsnäolostaan. Muukalaiset päätetään häätää alueelta ja siirtää uuteen leiriin - mikä saakin aikaan väkivaltaisia seuraamuksia.

Peter Jacksonin tuottama ja eteläafrikkalaisen Neill Blomkampin ohjaama elokuva on tehty puolidokumentaristiseen tyyliin, ja piti ainakin minut otteessaan koko ajan. Alienit olivat tosi hyvin animoituja ja actionia sekä erikoisefektejä oli ihan sopivasti.

Blomkamp on yksi nimistä joita on mainittu tulevan Halo-elokuvan ohjaajaspekulaatioissa. Toivon että hän istahtaa ohjaajanpallille, sillä jos hän tekisi Halon samanlaisella näkemyksellä kuin District 9:n, niin saisimme kenties ensimmäistä kertaa nähdä oikeasti HYVÄN pelielokuvan.

Viisi tähteä.

Hei Esko...

... voisit vaikka lukea parin päivän takaisen postaukseni.

Viitaten Esko Kiesin naiskuvaan, josta seuraava sitaatti on lievimmästä päästä oleva pintaraapaisu:

Nainen selviää kaikesta muusta ilman miestä, paitsi teknisistä ja fyysisistä asioista, kuten hyllyn kokoamisesta tai raskaiden esineiden nostelemisesta.

Muuten en juttua nyt ilkene kommentoimaan, verisuoni pullistelee jo uhkaavasti ohimolla...

Kiesin kootut löytyy mm Iltalehdestä.

Mutta mitä jos Esko onkin oikeassa ja minä olenkin oikeasti mies, kun kerran kykenen hyllyjä kokoamaan? Kipin kapin sukupuolitestiin...