Perjantaina koitti se päivä jota olen pelännyt jo siitä lähtien kun kissan hankin: Pico tassutteli sateenkaarisiltaa pitkin autuaammille hiirenmetsästysmaille.
Jo pitkään vaivannut munuaisten vajaatoiminta vei (varmaan sietämättömän helteen myötävaikutuksella) viimein voiton - Pico alkoi vaikuttaa yhä väsyneemmältä ja rupesi oksentelemaan, joten ainoa armollinen ratkaisu oli lähteä viimeiselle eläinlääkärireissulle. Mitäpä sitä kieltämään - se oli yksi elämäni kamalimmista kokemuksista. Vaikka olen tiennyt tuon hetken olevan väistämättä edessä ja yrittänyt valmistautua siihen henkisesti, niin pahalta se silti tuntui. Puhumattakaan paluusta tyhjään kotiin tyhjää kuljetuskoppaa kantaen.
Saan kuitenkin olla tyytyväinen siitä että Pico sai elää pitkän ja todennäköisesti hyvän elämän - jatkoaikaakin saimme runsaasti, vaikka on ollut noita kilpirauhas- ja munuaisvaivoja. Nyt edessä on totuttelu siihen ettei kukaan tule kärkkymään syömisiäni tai kömpimään päälleni nukkumaan. Kylpyhuonekin vaikuttaa niin tyhjältä ilman hiekkalaatikkoa. Karvoja Pico sentään jätti jälkeensä moneksi vuodeksi.
Ystävän menettäminen 20 vuoden jälkeen on rankkaa. Luultavasti joskus vielä tulee aika jolloin sydämeeni tassuttelee uusi kissa. Mutta ei ihan vielä.
(Kuva suurenee klikkaamalla)
