Lukemista koko talveksi

Vanhenemisessa on se piristävä puoli että saa kaikenlaista kivaa lahjaa. Ei siksi että vaadin lahjoja, mutta onhan pakettien aukaiseminen aina kivaa =)

Pulla-Armas oli oikein nähnyt vaivaa ja kehittänyt minulle postapokalyptisen pakkauksen. Siihen sisältyi Fallout New Vegas-pelin ennakkovaraus ja pino kirjoja: J.G. Ballard: The Drowned World ja Hello America, sekä Philip K. Dick: Dr. Bloodmoney, kaikista näistä löytyy postapokalyptinen teema.  Asiaa! Sopii toki ihmetellä miksi juuri tuollaiset aiheet uppoavat minuun...

Myös muut muistivat minua kirjoilla, sain teoksen Pride and prejudice and zombies. Muhahhaa, mikä sekoitus. Se on saanut jopa hyviä arvosteluja, joten odotan mielenkiinnolla sen lukemista. Nuo perinteiset Austenit kun eivät ihan ole minun juttuni.

Nyt on sitten lukemista koko synkäksi talveksi, jopa niin paljon etten tiedä mistä alkaisin...



P.S. Pitää vielä innokkaana esitellä julistetta jonka Pulla-Armas antoi minulle bonus-lahjana, se poikkeaa täysin synkeästä postapojne. -teemasta:

"Good morning. I'm sorry to have kept you waiting, but I'm afraid my walk has become rather sillier recently, and so it takes me rather longer to get to work."

Messuilua

Onnistuin taas saamaan käsiini vapaalipun Turun kirjamessuille, joten kävin eilen siellä pyörimässä muutaman tunnin verran. Ilman vapaalippua en moiseen kyllä viitsisi lähteä - minusta on jotenkin hassua maksaa 14 euroa siitä että pääsen kuluttamaan. Sillä hinnallahan saisi jo kirjan.

Etenkin divaripuolella meinasi tulla ähky, kun tavaraa oli niin paljon ettei tiennyt minne päin katsoa. Onnistuin kuitenkin pysymään budjetissa ostaen vain kaksi Asterixia ja Hugleikur Dagssonin Saako tälle edes nauraa? ja Onko tämä muka hauskaa? (vastaus molempiin kysymyksiin on kyllä).

Kirjamessujen hauskimpia ideoita oli Suomen Kirjainstituutin (muistaakseni) nurkkaus missä oli seinään piirretty ikään kuin kirjahylly täynnä tyhjiä kirjanselkämyksiä ja kukin sai käydä kirjaamassa sinne suosikkikirjansa. Minun kontribuutioni oli Haiteksti. Tiedemessujen mielenkiintoisin juttu oli puolestaan Suomen Akatemian standi missä esiteltiin musiikkipsykologian tutkimusta. 

Onneksi tuolla oli samanaikaisesti myös ruokamessut, koska sieltä saadut maistiaiset auttoivat jaksamaan tungoksen ja kuumuuden keskellä. Tämän olen sanonut varmaan jo monta kertaa aiemmin, mutta sanon sen vielä kerran, että minusta on silkkaa hulluutta tulla tuollaisiin tilaisuuksiin lastenvaunujen kanssa. Kyllä tuli törmäiltyä moneen otteeseen...

Mitä jos kuolleet heräisivätkin?

Viime viikolla kävi jotain mitä ei ole tapahtunut varmaan sitten teini-iän: ahmaisin kirjan päivässä. Se on hyvän kirjan merkki se.

John Ajvide Lindqvistin toinen romaani "Hanteringen av odöda" (suomennettu nimellä "Kuinka kuolleita käsitellään") on mielestäni vähintäänkin yhtä hyvä kuin edeltäjänsä "Ystävät hämärän jälkeen". Tapahtumat sijoittuvat Tukholmaan, missä outoa sähköistä ilmiötä seuraa äskettäin kuolleiden herääminen. Nämä elävät kuolleet, tai uudelleenelävät, eivät kuitenkaan himoitse ihmislihaa tai -aivoja, vaan heidän päällimmäinen toiveensa on päästä kotiin.

Kirjassa seurataan muutaman henkilön kohtaamisia uudelleenelävien lähimmäistensä kanssa, ja tarinan keskiössä on näiden yksittäisten ihmisten ja myös yhteiskunnan suhtautuminen yllättäviin tapahtumiin. Tiedemiehet yrittävät keksiä tapahtumille selitystä, ja viranomaiset pohtivat miten tämä uusi vähemmistöryhmä saataisiin rehabilitoitua ja integroitua yhteiskuntaan. Sillä kunnon ruotsalaisen kansankotiperiaatteen mukaisesti kaikille on taattava hyvät oltavat.

Tässä, kuten Lindqvistin edellisessäkin kirjassa minun mielestäni vahvuutena on se, että tarinat sijoittuvat itselle tuttuun, moderniin pohjoismaiseen miljööseen, eivätkä tapahtumat mene överiksi. Normaali elämä jatkuu, eikä kuolleiden herääminen välttämättä tarkoita maailmanloppua.

Kahden kirjan perusteella John Ajvide Lindqvist on nyt lunastanut paikkansa minun suosikkikirjailijalistallani, ja aion piakkoin lukea lisää hänen teoksiaan.

Suosittelen!

Tiellä kohti ei mitään

Olipas hyvä kirja tuo Cormac McCarthyn The Road eli suomennettuna Tie! Ei ihme että se on voittanut Pulitzer-palkinnon.

Minähän pidän kovasti erilaisista dystooppisista ja postapokalyptisista visioista, joten ei sinänsä ihme että tämä kirja kolahti minuun. Maailmaa on kohdannut joku tarkemmin määrittelemätön tuho joka on karsinut suurimman osan ihmisistä. Eloonjääneet vaeltavat karussa, hedelmättömässä maastossa etsien tuholta säilyneitä säilykkeitä ja tilapäistä kattoa päänsä päälle. Yhteen paikkaan ei uskalla jäädä pitkäksi aikaa, sillä tässä maailmassa ihminen on ihmiselle susi, ja toisille kelpaa pahimpaan nälkään jopa ihmisliha.

Kirjassa seurataan isän ja pojan hidasta matkaa tietä pitkin ja heidän taisteluaan hengissä pysymiseksi. Heillä sentään on toisensa, autiossa maailmassa vaeltaa myös yksinäisiä ihmisraakkeja, joiden kohtalo vaikuttaa vielä surullisemmalta. McCarthyn kuvaus elämän raakuudesta ja kurjuudesta on niin vaikuttava että välillä ihan puistatti.


Pidin siitä että kirjassa ei sen enempää selitelty mikä katastrofi tai sota on tämän maailmanlopun takana, vaan kukin saa itse kuvitella tuhon syyt. Ja eihän sitä voi olla miettimättä että tämä skenaario voi joskus ihan hyvin olla täyttä totta.

Kirjasta tehtyä elokuvaa en ole vielä nähnyt, mutta kyllä se varmaan tulee katsottua kunhan se julkaistaan DVD:llä.Toivottavasti ei ole kova pettymys.

Anne suosittelee: Lue tämä!

Hauskaa kuin happikaapissa

Minua on aina kiehtonut kielikuvat. Sen takia tartuin heti tilaisuudeen kun eilen löysin kirja-alesta teoksen Haisee kuin eilinen silli - suuri vertailusanakirja. Siitä löytyy n. 50 000 kuin-vertailua, ja siitähän ilo irtoaa: pyörii kuin pieru judopuvussa, liukuu kuin mummo keilaradalla, hauskaa kuin anopin hautajaisissa...

Kuin-vertausten lisäksi minua kiehtoo eri tavat sanoa että joku on tyhmä tai vähä-älyinen, mm:
- Ei ole laatikon terävin veitsi
- Verhot heiluu mutta ketään ei ole kotona
- Ei ole kaikki kynät penaalissa
Oma suosikkini on: "Ei ole kaikki inkkarit kanootissa" - ja siihen lisäkommentti: "Taisi kaikki inkkarit jäädä rannalle". =D

Mitäs muita tällaisia tyhmyyskiertoilmaisuja tunnette?

Dystopiaa kerrakseen

Olen todennut että sekä kirjallisuudessa että elokuvissa minua kiehtoo dystopia-aiheet. Näissä tarinoissa tulevaisuuden yhteiskunnassa on jotain vialla - on tuhoutunutta luontoa, sairauksia, korporaatioiden ylivaltaa, sortoa ym. epämukavaa  - antiutopiaa siis.

Eilen katsoin tähän aihepiiriin kuuluvan elokuvan vuodelta 1973 - Soylent Green, suomeksi Maailma vuonna 2022. Siinä maailma on ylikansoittunut, eikä luonnosta ole oikeastaan mitään jäljellä. Ihmisten pääasiallinen ruoka koostuu soija- ja linssipohjaisista Soylent-tuotteista, joista uusin on elokuvalle nimensä antanut Soylent Green, jonka sanotaan olevan peräisin levistä. Elokuvan esittämä maailma on todella kurja: vuokra-asuntojen mukana tulee kalustoon kuuluva prostituoitu, jota kutsutaan tylysti huonekaluksi, paperi ja kirjat ovat harvinaisia, ja oikeaa, tuoretta ruokaa ei moni ole koskaan nähnytkään. On olemassa eutanasiaklinikoita jonne vanhukset vaeltavat päättämään päivänsä, ja viimeisinä hetkinään he saavat katsoa filmiä siitä, miltä luonto näytti joskus aikoinaan. Tämän jälkeen ruumiit rahdataan ilman suurempia seremonioita jäteautoilla jätteidenkäsittelylaitokseen. (SEURAA SPOILERI:) Ja lopussa käy ilmi että eihän se Soylent Green mistään levästä olekaan peräisin, koska meret ovat kuolleet, vaan...

Melko masentava skenaario siis - mutta minusta eutanasiaklinikat eivät ole loppujen lopuksi mikään paha idea. Kun nykyään saa tasaisin väliajoin lukea vanhusten huonoista oloista laitoksissa sitä ihan toivoo että itsellä olisi tulevaisuudessa mahdollisuus valita miten ja milloin täältä lähtee.

Dystooppisia kuvauksia löytyy elokuvista ja kirjallisuudesta pilvin pimein, tässä jotain suosikkejani:

Kirjat:
- Margaret Atwood on kirjoittanut useita dystopia-aiheisia kirjoja, mm. Oryx & Crake, sekä parhaillaan lukemani Year of the Flood, joka on eräänlainen sisarteos edellä mainitulle. 
- George Orwell: 1984
- Philip K. Dick: Do androids dream of electric sheep?


Elokuvat:
- Blade Runner - joka perustuu tuohon yllä mainittuun Dickin kirjaan
- Ihmisen pojat
- Ja tietty Matrix

Ihan vaan muutama mainitakseni.

Yhteenveto vuodesta 2009

Vuosi on lopuillaan ja Blogistaniassa on vuosilistausten teko kiihkeimmillään.

Minäkin luettelen tässä vuoden kohokohtia ja floppeja eri alueilta:

Paras lukukokemus: Tähän pitäisi kai näön vuoksi kirjoittaa että Kafkan Muodonmuutos, joka kyllä oli aivan loistava. Mutta koska yllätyin itsekin innostumalla Cassandra Claren selvästi nuoremmalle yleisölle tarkoitetusta fantasiasarjasta The Mortal Instruments, niin pistän sen ykköseksi. Vampyyreitä, ihmissusia, enkeleitä, ei kai sellaista voi vastustaa?

Tylsin lukukokemus: Matthew Lewisin The Monk. Ilmestyessään 1700-luvun lopulla tämä oli kai osittain raflaavakin, mutta nyt se oli lähinnä tylsähkö ja vähän sillisalaattimainen.

Paras pelikokemus: Tämän vuoden aikana vastaan tuli kolme erityisen vaikuttavaa peliä, Fallout 3, missä seikkaillaan ydintuhon jälkeisessä maailmassa, Resident Evil 5, missä lahdataan zombieviruksen saaneita tyyppejä Afrikassa ja Assassin's Creed 2, missä astutaan Ezion, vikkelän salamurhaajan saappaisiin renessanssi-Italiassa. Jokainen omalla tavallaan mieleenpainuva, mutta ehdottomaksi ykköseksi taidan valita Assassin's Creedin, koska olin odottanut sitä kuin hullu puuroa ja se oli kaiken lisäksi niin kaunis. Ja Ezion sulavia liikkeitä oli ilo seurata.

Hieno traileri:


Ja bonuksena näyttelijöillä toteutettu prologi-elokuva joka kertoo Ezion isästä:


Huonoin pelikokemus: Tämän pystin voittaa Prince of Persia. Pelaaminen oli aluksi ihan kivaa, mutta kun homma kaatui yhden välipomon voittamisen mahdottomuuteen, heitin ohjaimen nurkkaan. Ja kaiken lisäksi Prinssi päästeli suustansa typeriä kommentteja jotka olivat kuin amerikkalaisesta teinileffasta.

Paras leffakokemus teatterissa: Ilman muuta Tarantinon Inglourious Basterds. Kärkeen ylsivät myös District 9, Ystävät hämärän jälkeen ja Antichrist.

Paras leffakokemus dvd:ltä: Død snø vie ehdottomasti voiton tässä kategoriassa.

Vuoden leffapettymys: Surrogates (teatterissa) ja Love Guru (dvd:ltä).

Paras tv-kokemus: Mikäs muukaan kuin True Blood - ja kotimainen Ihmebantu.

Vuoden levy: Musen The Resistance
Ja yksi levyn parhaista biiseistä:


Vuoden YouTube-söpöily: Juttelevat kissat

Vuoden uutispommi: Michael Jacksonin kuolema

Vuoden nettiaddiktio: FarmVille ja FarmTown Facebookissa. (Melkein hävettää tunnustaa...)

Vuoden tapahtuma: Muutto isompaan asuntoon ja se, että minulla on nykyään TISKIKONE!!

Hyvän mielen kirjoja

Menin tänään kirjakauppaan etsimään Pulla-Armakselle syntymäpäivälahjaa, ja tulinkin ostaneeksi itselleni kaikenlaista kivaa.



Löysin ilokseni usein hipelöimäni Kirjastokissa-kirjan kympillä, ja siihen hintaan se oli pakko ottaa mukaan. Kirja kertoo Dewey-kissasta joka löydettiin erään amerikkalaiskaupungin kirjaston palautusluukusta ja josta tuli kirjaston maskotti. Valmistaudun jo tässä vaiheessa siihen että joudun tirauttamaan muutaman kyyneleen joko ilosta, liikutuksesta tai surusta.

Toinen ostamani kirja on herkkua sekä silmille että suulle: Afternoon Tea - iltapäivän teehetki. Siinä on perinteisiä englantilaisia teeleipä- ym reseptejä ja todella kauniit kuvitukset. En tiedä tulenko leipomaan mitään, mutta ainakin katselen rauhoittavia ja tunnelmallisia kuvia lukutuoliini käpertyneenä, teekuppi kädessäni.

Erittäin huono ajoitus

Olen koko viikon ollut oudon väsynyt, ja tänään olotila senkun paheni. Päätin lähteä töistä kotiin kesken päivän, ja hyvä että sen tein, sillä kotiin pyöräily oli kuin Tour de Franceen osallistuminen - lihakseni menivät ihan veteliksi ja jaksoin juuri ja juuri käydä kaupassa ostamassa iltapalaa.

Kotiin päästyäni kömmin samantien sänkyyn, ja siinä vaiheessa alkoi kuumekin nousemaan. Tiedä sitten onko tämä tavallista flunssaa vaiko onko minuun nyt tarttunut se "wagneriaaninen kanta". Kurkkua hiukan kutittaa, mutta ei yskitä, satu eikä nenä vuoda. Lihakset ovat kyllä muusia ja pää kuuma.

Ei sillä niin väliä mikä tauti minulla on, mutta ajoitus on erittäin huono - minun oli lauantaina määrä saada vieraita. Pöh.

Onneksi hain tänään postista kolmannen osan Mortal Instruments -sarjasta, joten voin viihdyttää itseäni jännittävällä fantasialla. Tosin se voi kuumeisena saada aikaiseksi outoja unia.

Pico on ainakin ollut yllättävästä kotiintulostani ihan innoissaan, ja on maanut päälläni lähes koko ajan. Lisälämmitys ei ole ollut haitaksi.

Verenimijöitä ja muita kummajaisia

Olen eri paikoista lukenut kehuja True Blood –televisiosarjasta, ja vampyyrifanina olenkin toivonut sen saapumista Suomen televisioon. Sarjaa aletaan löytämieni tietojen mukaan esittämään kakkosella keväällä 2010. Suureksi ilokseni minulle kuitenkin selvisi juuri että pääsen kurkistamaan louisianalaisten verenimijöiden ja tavisten elämään jo keskiviikkona, kun samaista sarjaa aletaan esittämään Ruotsin SVT:llä. Siispä jihuu! Onneksi on tuo Svea-kanavapaketti.

Toivottavasti sarja on niin hyvä kuin monet ovat sanoneet, ainakin siinä tulee olemaan silmänruokaa Alexander Skarsgårdin esittämän viikinkivampyyrin Eric Northmanin muodossa.

Sarja perustuu Charlaine Harrisin The Southern Vampire Mysteries –kirjasarjaan, jota ehkä voisikin joskus kurkata. Viime vuosina onkin ilmestynyt huima määrä vampyyri- y.m. öttiäiskirjallisuutta, ja paljon teini-sellaista. Koska en voi vastustaa tarinaa joka vilisee demoneita, vampyyrejä, velhoja, ihmissusia, haltioita, varjometsästäjiä ym. kivoja kavereita, niin tartuin hiljattain Cassandra Claren Mortal instruments –sarjaan. Tällä hetkellä luen trilogian toista osaa, City of Ashes. Olen varmaan yli-ikäinen lukemaan kirjaa jonka päähenkilöt ovat 16-17-vuotiata, ja onhan ne teinien romanttiset kuviot vähän “hohhoijaa”, mutta muuten tarina on kyllä pitänyt minut otteessaan. Jopa niin paljon että huomattuani kolmososaan olevan kirjastossa kahden hengen jono ennen minua, päädyin tilaamaan kirjan Play.comista. Jos olisin teini olisin varmaan yli-innoissani, ja taatusti korviani myöten ihastunut koppavaan ja komeaan varjometsästäjä Jaceen.

Ja kun saan tämän trilogian luettua, siirryn kirjaan joka esittelee vaihtoehtoisen todellisuuden missä suurin osa ihmisistä on ihmissusia, ja ns. tavikset ovat vähemmistönä. Kutkuttava ajatus.

Mielenkiintoista luettavaa - toivottavasti

Kävin tänään kirjastossa hakemassa parit kirjat:

Eli Cronenberg on Cronenberg ja Tim Burton on Tim Burton.
Olen varmaan monesti maininnut että David Cronenberg och yksi suosikkiohjaajistani, ja minua kiehtoo myös Tim Burtonin tyyli tehdä elokuvia. Tämän takia on mielenkiintoista lukea lisää näistä miehistä ja heidän tuotannostaan.

Taidan aloittaa Cronenbergistä. Kirja-arvostelua seurannee myöhemmin.

Onnea töyhtötukalle

Muistin vasta nyt että Tintti taisi eilen täyttää 80 vuotta.
Juhlan alla joku brittitoimittaja on julistanut että Tintin on pakko olla homo. Miksi? No koska tämä asuu linnassa vanhemman setäihmisen kanssa, omistaa pienen pörröisen koiran ja kaveeraa oopperadiivan kanssa. Jaa. Pitäisi tietysti päästä kysymään Hergéltä itseltään, että onko asetelmassa mitään taka-ajatuksia. Mutta juuri eräänä päivänä Pulla-Armaksen kanssa keskustelimme siitä, miten harvinaisen aseksuaalinen sarjakuva Tintti onkaan - siitä ei löydä juuri minkäänlaisia viittauksia seksuaalisuuteen.

Tintti-elokuvia ollaan kovasti puuhaamassa ainakin Steven Spielbergin ja Peter Jacksonin toimesta. Toivottavasti tulos on parempi kuin taannoin näkemäni, taisi olla 60-luvulla tehty, elokuva - se oli varsinaista trashia. Haddockin parta naurattaa vieläkin, se näytti siltä että näyttelijän naamaan oltiin liimattu liiskattu marsu. Mutta koska Peter Jackson on mukana tässä uudessa projektissa, olen luottavaisin mielin.

Lisää sarjakuva-asiaa: Katsoin eräänä päivänä todella mielenkiintoisen dokumentin ranskalaisesta sarjakuvataiteilijasta Jean Giraudista eli Moebiuksesta. Dokkarissa haastateltiin myös montaa nimekästä sarjakuva/elokuva-alan ihmistä jotka olivat tehneet Moebiuksen kanssa töitä, todella mielenkiintoista. Sitä en tiennytkään että hän oli mukana suunnittelemassa Alien-elokuvan kostyymejä. Ne aivan loistavat avaruusöttiäisethän ovat sveitsiläisen H.R. Gigerin käsialaa, pidän kovasti hänenkin töistään.

Moebiuksella on näppinsä pelissä myös muissa leffoissa, esim. Fifth elementissä. Dokkarissa vihjattiin myös että Ridley Scott oli saanut idean Blade Runnerin vertikaaliseen kaupunkiin Moebiuksen sarjakuvasta.

Luen tällä hetkellä Moebiuksen ja Alejandro Jodorowskyn Incal-sarjaa, joka on äskettäin julkaistu suomeksi yksissä kansissa. Aivan loistavaa työtä.



Tetsuo - Akira - Otomo - Moebius

Kirjavuoden tilinpäätös

Ajattelin, että täytyy tehdä katsaus myös viime vuonna lukemiini kirjoihin. En yltänyt edellisvuoden määrään, tänä vuonna täytyy parantaa, sillä lukeminen avartaa.

Voinpa huvin vuoksi kertoa mitkä kirjat tuli kahlattua läpi:

• Jan Guillou: Vägen till Jerusalem, Tempelriddaren ja Riket vid vägens slut. Eli kirjat, joihin Arn-elokuvat perustuvat. Pidin erittäin paljon niistä.
• Tess Gerritsen: Kaksoisolento - Oikeuspatologi tms ratkaisee mysteeriä. Kovin helppolukuinen, vähän kuin C.S.I. kirjamuodossa.
• Ben Myers: System of a down - Hollywoodin hypnootikot. Bändibiografia, ok sellainen.
• Philip K. Dick: Confessions of a crap artist - ei ole suosikkini Dickin kirjoista, tämä ei ollut edes scifiä, mutta ok.
• Paolo Coelho: Portobellon noita. Ensimmäinen Coelhoni. Sen perusteella voisin kyllä lukea häneltä muitakin teoksia.
• H.P. Lovecraft: Charles Dexter Wardin tapaus - vanhanajan kauhutarina vuodelta 1927, tykkäsin.
• Steven Hall: The raw shark texts - tälle annan vuoden parhaan lukukokemuksen pystin. Olenkin jossain aiemmassa postauksessani tainut jo kehua sitä.
• Philip K. Dick: Do androids dream of electric sheep? - Kirja, johon Blade Runner -elokuva perustuu. Aivan loistava! Kuka on ihminen?
• Haruki Murakami: After dark. Ensimmäinen lukemani japanilaisen kirjailijan kirja. Se kuvailee yhden yön tapahtumia, joista jotkut ovat hyvin outoja...
• Mary Higgins Clark: Kuolema kiertää kaupunkia - tämän kirjan olin melkein jo unohtanut, ja nyt pitikin pinnistellä että muistaisin mitä siinä tapahtui. Se ei siis tainut tehdä kummoistakaan vaikutusta. Sellainen helppolukuinen teos.
• Johanna Sinisalo: Linnunaivot. Tämän sain synttärilahjaksi. Olen lukenut Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, ja pidin siitä kovasti. Ei tämäkään huono ollut, mutta ei pitänyt kourissaan - loppukohtaus oli hyvä.
• Albert Einstein & Sigmund Freud: Miksi sotaa? Einsteinin ja Freudin kirjeenvaihtoa aina niin ajankohtaisesta aiheesta. Lisäksi kirjassa on Isaac Asimovin essee Hyvä maa kuolee, joka ottaa kantaa maapallon ylikansoitukseen ja luonnonvarojen riistoon. Asiaa!

Näiden lisäksi aloin lukemaan Katerina Janouchin Läheinen-romaania, mutta se ei jaksanut kiinnostaa. Mutta vuoden suosikiksi nousi siis Hallin Haiteksti. Suosittelen.

Kuoriaisklassikko

Luin hiljattain Franz Kafkan Muodonmuutos-tarinan.
Olipas outo, surullinen ja oivallisesti kerrottu tarina. Kauppamatkustaja Gregor Samsa herää eräänä aamuna ja huomaa muuttuneensa kuoriaiseksi - mikä minua erityisesti viehätti oli se että Gregor tai hänen perheensä ei missään vaiheessa pohtinut miksi ja miten näin oli tapahtunut. Kohtaloon vain tyydyttiin. Sääliksihän miestä kävi, ja kirjan lopussa jouduinkin niistämään nenäni...

Olen lukioikäisenä lukenut Kafkan Oikeusjutun, jota pidin silloin erittäin angstisena tarinana. Ajattelin lukea sen uudestaan lähitulevaisuudessa, ja katsoa miltä se nyt tuntuu. Nyt luen Muodonmuutoksen kanssa samoissa kansissa olevaa Rangaistussiirtolassa.

And now for something completely different

Luin eilen loppuun tuon aiemmin mainitsemani Haitekstin. Pidin kirjasta tosi paljon, mutta mieltäni jäi hieman vaivaamaan, että mitä lopussa oikeasti tapahtuikaan. Mitään selvää, valmiiksi pureskeltua selitystä ei lukijalle tarjottu, mikä on tavallaan hyvä, koska se jättää tilaa omalle mielikuvitukselle ja päättelykyvylle. Luulenpa, että luen joskus kirjan vielä toistamiseen.

Seuraavaksi päätin lukea jotain ihan muuta, ja kaivoin kirjahyllystäni kirjan, jota en olisi muuten ostanut, mutta unohdin kerran peruuttaa kirjakerhon kuukauden kirjan. Kyseessä on Katerina Janouchin Läheinen, joka kertoo elämästä päihderiippuvaisen miehen kanssa. Ei siis ollenkaan minulle tyypillistä luettavaa, mutta ajattelin että yritänpä olla kirjallisuuden suhteen vähän kokeilunhaluinen ja annan myös realismille mahdollisuuden. Tuo aihe nyt tietysti on masentavammasta päästä, joten katsotaan jaksanko lukea.

Ihmeellistä ja jännää

En ole lukenut kirjaa vielä loppuun, mutta pakko kehua sitä jo tässä vaiheessa. Kyseessä on Steven Hallin The raw shark texts, joka löytyy suomennettuna nimellä Haiteksti (WSOY 2007).

Kyseessä on mielikuvitusta haastava psykologinen jännäri. Tarinan muistinmenetyksestä kärsivä päähenkilö ryhtyy etsimään menneisyyttään, ja pakoilee samalla käsitteellistä haita. Niin, se ei ole tosiaankaan tavallinen, lihaa ja verta oleva fisu, vaan jokin paljon abstraktimpi olento. Mutta uhrilleen vähintään yhtä todellinen ja vaarallinen. Idea käsitteellisestä haista ja tavoista joilla sitä vastaan voi suojautua on mielestäni varsin kutkuttava, enkä malttaisikaan iltaisin päästää kirjaa käsistäni.

En voi suositella kirjaa realismin ystävälle, mutta jos todellisuuden rajojen venyttäminen ja aivoja haastavat teoriat ei haittaa, niin lukekaa ihmeessä. Itse luen sitä alkuperäiskielellä, ja pidän Hallin kirjoitustyylistä. Teksti etenee sutjakkaasti, eikä ole liian koukeroista.

Kirjan elokuvaoikeudet on jo myyty, mikä ei ole mikään ihme, sillä kirjaa lukiessa tulee sellainen tunne, että hyvien tekijöiden käsissä siitä voisi tulla varsin mielenkiintoinen leffa. Joku arvostelija onkin sanonut kirjaa Matrixin, Tappajahain ja Da Vinci-koodin lehtolapseksi.

Kirjameemi

Sooloilijalta löysin kirjameemin, jonka idea on seuraavanlainen:

SATTUMANVARAINEN KIRJA HYLLYSTÄ:

1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä hyvänsä

2. Avaa kirja sivulta 123

3. Lue kuudes lause

4. Kirjoita se blogiisi ja kerro kirjan nimi sekä kirjailija


Nappasin itseäni lähinnä olevan kirjan, joka makaa tuossa tietokonepöydällä kirjastoon palauttamista odottamassa. Sivulla 123 on aika pitkiä lauseita, ja kuudes löytyykin liki sivun puolestavälistä, ja kuuluu seuraavasti:

Halusin bändin, joka vahvistaisi uskoani siihen, että maailma on hieno paikka vaikka ihmiset ovatkin idiootteja.

Lause on peräisin Ben Myersin kirjasta System Of A Down - Hollywoodin hypnootikot, jonka viimeaikaisessa SOAD-innostuksessani lainasin kirjastosta. Ihan ok teos, muttei huippu, annan sille kolme ja puoli tähteä viidestä.

Minun pitäisi istua vähemmän tietokoneen ääressä ja käyttää enemmän aikaa lukemiseen, sillä hyllyssäni on iso pino kirjoja jotka odottavat vuoroaan. Minulla on lukemisen suhteen selviä kausia - joskus ahmin kirjan parissa päivässä, joskus lukeminen tapahtuu parin päivän sivuvauhdilla. Nyt ollaan taas jonkinlaisessa laskusuhdanteessa. Mutta nyt painun sänkyyn ja otan mukaani kirjan Confessions of a crap artist (Philip K. Dick).

Kerro, jos päätät tarttua meemiin.

Noottia elokuvantekijöille

Lähtökohta on seuraavanlainen: Ollaan tekemässä elokuvaa joka perustuu erittäin suosittuun kirjasarjaan. Kirjassa on erittäin hyvin kuvailtu parin henkilön ulkoiset olemukset: On kaksi Ceciliaa, joista toinen saa punaisten hiustensa perusteella lisänimen Rosa, toinen taas Blanka, koska on blondi.

Ja mitä tekevät elokuvantekijät? Rosasta blondin ja Blankasta brunetin!!!!!! Siis haloo! Minä en yleensä elokuvia katsellessani nipota pienistä yksityiskohdista, historiallisesta autenttisuudesta yms., mutta tämä on sellainen juttu mikä jurppii. On toki muissakin leffoissa ollut niin, että filmatisoinnin hahmot eivät vastaa sitä mielikuvaa mitä on kirjasta saanut, mutta tämä ylittää kyllä kaiken. Jos hahmon nimi perustuu ulkoiseen olemukseen, en käsitä millä perustein sitä mennään vääristämään. Ovatko ruotsalaisetkin amerikkalaistuneet niin perusteellisesti, että heidän mielestään vain vaaleat hiukset voivat luoda mielikuvaa enkelimäisestä ja hyvästä ihmisestä? Haistakaa home, sanon minä.

Ja kyseessähän on eilen katsomani Arn - Temppeliritari. Muuten leffa oli mielestäni ihan ok. Tosin ei ehkä ollut ihan hyvä että olin lukenut kirjat juuri äsken, sillä nyt tunnuin koko ajan olevan tietoinen siitä, missä oltiin hypätty minkäkin jutun yli jne. Jonkin verranhan sitä joutuu mutkia oikomaan jos aiotaan mahduttaa kolme kirjaa kahteen leffaan. Henkilökohtaisesti olisin ehkä painottanut enemmän joitain asioita mitä leffasta oltiin kokonaan jätetty pois.

Leffa saa minulta kolme ja puoli temppeliritarikilpeä



Niin, ja voin tosiaankin suositella tuota Jan Guilloun kirjasarjaa, se oli huomattavasti parempi kuin mitä odotin. Pidin eniten keskimmäisestä kirjasta joka kertoi ajasta pyhässä maassa. Annan ensimmäiselle kirjalle neljä, toiselle neljä ja puoli ja kolmannelle neljä temppeliritarikilpeä.

Futuristisia seikkailuja tekoälyn seurassa

Kylläpäs tänään on taas ollut pimeää ja sumuista. Aamulla ihan ihmettelin, että minne naapuritalo on kadonnut.

Luin äskettäin loppuun William Gibsonin kyberpunk-klassikon Neurovelho. Itse asiassa se onkin ihan ensimmäisiä kyberpunk-genren kirjoja. Yritin ensin lukea sitä englanniksi, mutta ei siitä mitään tahtonut tulla - eikä se suomeksikaan mikään helppolukuinen kirja ollut. Piti olla todella keskittynyt ja tarkka pysyäkseen kärryillä.

Ote takakannesta kuvailee parhaiten sisältöä:

Gibsonin maailmassa monikansalliset yhtiöt ovat paisuneet jättiläismäisiin mittoihin ja käyvät sotaa keskenään omassa vaihtoehtotodellisuudessaan, valtavassa visualisoituneessa matriisiverkossa. kirjan päähenkilö Case on futuristinen cowboy - matriisitodellisuuteen soluttautunut palkkasoturi, josta on tullut inhimillistyneiden tietokoneden sodan välikappale. (...) Tämän kirjan kuvaamassa tulevaisuudessa ihmisen ja koneen rajat ovat hämärtyneet keinotekoisten ruumiinjatkeiden avulla, ja vainoharhaisuudesta on tullut muuttuneen ihmisrodun kuudes aisti...

Kirjan miljöö ja juoni ovat varsin kiehtovia, mutta mielestäni Gibson kirjoittaa melko vaikeaselkoista tekstiä - ainakin minun aivoni kaipaisivat enemmän selkeyttä. Pulla-Armas kyllä totesi, että myöhemmmät teokset on kirjoitettu selkeämmin, lukijaystävällisemmin. Täytynee tarkastaa ainakin Kreivi Nolla ja Mona Lisa, jotka muodostavat Neurovelhon kanssa ns. Sprawl-trilogian. Johnny Mnemonic-novellin olenkin jo lukenut - joskus 90-luvulla on muuten tehty siihen perustuva elokuva jota tähdittää Keanu Reeves. Ihan viihdyttävä rulla.

Minulla on pitkä lista kirjoista joita pitäisi lukea, mihinköhän tarttuisin seuraavaksi?

Ohi on (sisältää lieviä Deathly Hallows -spoilereita)

En suinkaan ehtinyt lukea kirjaa loppuun yhdessä päivässä, kuten innokkaimmat lukijat, vaan kahlasin läpi viimeiset sivut tässä illansuussa.

Nyt se jännitys sitten on ohi. Kirjassa piisasi jännitystä, pakoilua ja kidutusta, ja hahmoja kuoli sen verran että jouduin useaan otteeseen kaivamaan esiin nessupaketin. Niisk ja prööt. Ei ollut mikään leppoisan onnellinen loppuosa, ei. Tai itse loppu oli kyllä onnellinen, mutta siihen pääseminen vaati jonkin verran ikäviä tapahtumia ja uhreja. Hyvä niin.

Ja aiemmat arveluni Severuksen lojaaliudesta piti kuin pitikin paikkansa. Moni Snape-fani lienee huokaissut helpotuksesta. Mutta voi Severus parkaa... Siihenkin liittyen jouduin vähän vetistelemään - voi hemmetti miun kanssani, vanhemmiten minusta on tullut oikea itkupilli.

Jotten pelkästään kehuisi, niin täytyy sanoa, että kirjan olisi voinut päättää myös ilman epilogia. Se ei tässä tapauksessa ollut mielestäni välttämätön. Siinä vaan esitettiin konkreettisesti se, mitä jo tarinan kulkiessa oli luettavissa tiettyjen hahmojen tulevaisuudesta.

Mitäs nyt sitten tehdään, kun sarja on loppu? Joku tutkija väitti lehdessä, että tarinan loppuminen voi aiheuttaa lapsissa ja teineissä ahdistusta. Ei minua sentään ahdista - mutta en olekaan lapsi tai teini... Mutta jos eroahdistus vielä alkaa vaivaamaan, voin lievittää sitä huomenna, kun menen elokuviin katsomaan Feeniksin killan.