Kärsien Kärsämäkeen

Turku on mielestäni kovin mukava paikka - mutta täällä on aivan liian paljon mäkiä!!! Päätin tänään olla reipas ja polkea fillarilla tuonne kaupungin toiselle puolelle Kärsämäkeen. Sain kun sainkin fillarini polkukuntoon, tosin se vaati itkua ja hampaiden kiristystä ja käyntiä pyöräkauppiaalla uutta venttiiliä ostamassa. Mutta päästyäni satulaan se varsinainen piina alkoikin. Tält puol jokkee (vai miten se ny turkulaisittai kuuluu sanoa...) kun lähtee joen ja radan toiselle puolelle, niin edessä on varsinaisen kärsimysten tie. Ylämäkiä tulee vähä väliä - sekä jyrkkiä että loivia sellaisia.

Sotkin epätoivon vimmalla, kiroilin, puhisin, hikoilin, selkä kramppasi ja polvinivelet lauloivat hoosiannaa... ja lisäksi pääsin perille viisi minuuttia myöhässä, kiukusta puhisten. Kotiinpäin oli jonkin verran helpompi polkea, kun oli hetkellisesti jopa alamäkeä, ja ylämäetkin tuntuivat loivemmilta. Tosin kotimatkalla vaivasi reipas vastatuuli. Hikihän siinä taas tuli, ja polvet senkun nitisivät. Ja tyhmä kun olen, olin mennyt päivän aikana litkimään pari kupillista kahvia - mikä ei ole hyvä asia jos kärsii refluksivaivoista ja pinnistelee vastatuuleen ja ylämäkeen. Hohhoijaa.

Mietin siis tarkkaan ennen kuin lähden tuolle reissulle uudestaan. Tosin saanen syyttää itseäni siitä, että olen päästänyt itseni rapakuntoon, eikä kumeissakaan tainut olla ihan tarpeeksi ilmaa. Mutta kyllä ylämäkien määrässä pitäisi olla joku raja. Johonkin perustuslain kaltaiseen läpyskään voisi kirjata, että "kansalaisen työ/opiskelumatkan varrella saa olla korkeintaan kaksi ylämäkeä, joiden nousukulma saa olla max. 20 astetta, ja pituus max. 20 metriä." Niih.