Keski-iän angstiavautuminen

Täytän huomenna 40.

Voin myöntää että olen jo pidemmän aikaa kokenut tämän takia jonkinlaista keski-iän kriisiä. Taidan olla jo elämän puolivälin ylittänyt, ja mitä muka olen saanut aikaiseksi? Vieläkään ei ole vakituista työtä, ja tuskin tällä alalla tulen sellaista saamaankaan. Puhumattakaan omistusasunnosta (joka jostain syystä on suomalaisille miltei pakollinen, elämän vakauden ja onnistumisen symboli). Eläkettäkään en ole kerryttänyt kuin muutaman roposen koska ensimmäisen työrupeamani aikana olin alle 25-vuotias, jolloin niitä tienestejä ei oteta huomioon (hanurista!) ja sen jälkeen opiskelin pitkän tovin, ja olin jonkin aikaa työttömänäkin.

Lisäksi minun piti olla hoikka siinä vaiheessa kun täytän 40 - sekin tavoite lässähti motivaation ja selkärangan puutteeseen. Ylipitkät hiukseni kuitenkin leikkasin loppukesästä, joten se tavoite tuli sentään täytettyä. Ja hemmetin hyvä tukka tulikin!

Onko se nuoruus nyt sitten lopullisesti ohi? Pitäisikö sitä ihan aikuistua, mitälie sillä tarkoitetaankaan? Sopiiko tämänikäisen naisen kuluttaa tunteja konsolipeleihin, lukea fantasiakirjallisuutta ja sarjakuvia, hihittää zombeille, pitää niiteistä, kuunnella gootti- ja metallimusaa, käyttää hassuja printtipaitoja, suosia mustaa ja haaveilla peliaiheisista keräilynukeista? Pitäisikö hankkia jakkupuku, helminauha ja perhe?

Pelikaupassa realiteetit iskevätkin vasten kasvoja - siellä kun myyjät automaattisesti olettavat että olen ostamassa peliä lapselleni: “huomasithan että tässä on sitten 18 vuoden ikäraja?”. No toisaalta on hemmetin hyvä että siitä huomauttavat, sillä on olemassa vanhempia jotka eivät joko ole tietoisia tai vain välitä noista ikärajoista, vaan ostavat lapsilleen mitä sattuu. Paljon pelanneena voin sanoa että ikärajoilla on kyllä syynsä. Saavat silti minut tuntemaan itseni vanhaksi - pitäisi varmaan siirtyä nettikauppaan...

Tähän vanhenemiseen kuuluu tietenkin myös rypyt sun muut ulkonäköasiat. Ei hätää, en aio sortua mihinkään Botoxiin, mutta angstailen silti vähän erinäisistä uurteista. Onneksi en sentään polta tai ole auringonpalvoja, tilanne voisi olla huomattavasti pahempikin.  En missään nimessä halua olla keski-ikäinen eukko joka yrittää kynsin hampain takertua nuoruuteensa, mutta en myöskään halua tätiytyä. Jossain angstinpuuskassa ostin kirjan jonka nimi on “How not to look old”. Onhan siinä joitain ihan hyviä huomioita, mutta kirja on amerikkalainen, joten kaikkea ei kannata ottaa ihan kirjaimellisesti näin suomalaisissa, maanläheisimmissä olosuhteissa.

Kirja mm. suosittelee hampaiden valkaisua (ah, kuinka amerikkalaista) ja väittää että järkevät kengät saavat sinut näyttämään vanhalta. No juu, ovathan korkkarit nuorekkaat ja seksikkäätkin, mutta ennemmin käytän järkeviä kenkiä jotka tuntuvat hyvältä jalassa kuin kuljen upeissa kengissä joiden seurauksena jalat menee niin muusiksi että kohta en kävele ollenkaan.

Tästä päästäänkin luontevasti aiheeseen krempat: Krempat lisääntyvät vuosi vuodelta - hampaista lähtee palasia, lihakset jumittaa ja refluksi vaivaa. Uusimpana vaivana on jalkapöydän kivut jotka estävät tehokkaan ulkoilun (ja sitä myötä tehokkaan painonhallinnan). Ja mistäs tämä johtuu: siitä että yritin kesällä elvyttää hölkkäharrastusta. Sen siitä sitten sai... olisi pitänyt muistaa että näillä yliliikkuvilla nivelillä ja ylipronatoivilla räpylöillä ei pitäisi moiseen ryhtyä. Tällä viikolla alkaakin sitten fysioterapia.

Äh, ei asiat valittamalla parane, paras alistua kohtaloonsa ja painua leipomaan synttärikakkua töihin vietäväksi. Töiden jälkeen täytynee käydä baarissa ottamassa lohdukkeeksi lasillinen skumppaa.

Siivitän leivontaa Bowien biisillä Never get old.