Siis toki ovat hyvällä asialla, keräten kannatusta Amnestylle, Unicefille ym. järjestöille, mutta kyllä liika on sentään liikaa. Kun joutuu jopa saman päivän aikana moneen otteeseen kieltäytymään juttutuokiosta, ei lopulta enää jaksa hymyillä ystävällisesti. Nykyisin yritänkin luimistella feissareiden ohi mahdollisimman kaukaa kiertäen. Mutta kun niitä on niin paljon! Yliopistonkatu on varsinainen miinakenttä.
Tämä metodi on käsittääkseni tuottanut tulosta, mutta mietin vaan kuinka kauan se vielä toimii. Uskoisi ihmisten jo minun laillani kyllästyvän, ja kohta on sitä paitsi suurin osa mahdollisista uusista kannattajista koluttu läpi.
Kadotukseen joutumisen julistajista ei eilen onneksi näkynyt vilaustakaan. Ne minut vasta kiukkuiseksi saavatkin.
Loppukevennykseksi kuva meiän isännästä sängynpeiton alla. Picolla oli eilen varsinainen Karvis-päivä: äijä makasi peiton alla - meni kupille syömään seitiä - kömpi takaisin peiton alle - kohta taas kupille - ja takaisin peiton alle. Näin se jatkui miltei koko päivän. Jos en ollut huomannut täyttää kuppia, herra saattoi istua hetken närkästyneen näköisenä keittiön ovella ja sitten päästää suuren maukaisun.
Seiti on Picon suurta herkkua, ja joskus nirsouspuuskan iskiessä minun on pakko keittää sitä paketillinen. Olisittepa nähneet eilen millaisen kurnutuksella säestetyn steppiesityksen katti piti hellan edessä eilen kun kala oli kiehumassa.
2 kommenttia:
Mä olen kurkkua myöten täynnä niitä Yliopistonkadun feissareita. Minäkin yritän hivuttautua aina ohi seinänvierustoja pitkin, kun ei haluaisi olla ikävä ihminenkään...
Olisi näkymättömyysviitalle töitä...
Lähetä kommentti