Eikö jo riitä?

Silmänkääntövankilan Ugus oli huomioinut Seuran viimeisimmän (ei se taida enää olla uusin numero) mässäilynumeron, ja pitääpä minunkin sanoa asiasta sanottavani.

Näin tuon lehden männä päivänä Siwan kassalla, enkä ollut uskoa silmiäni. Kyllä sitä taas liioitellaan ja reippaasti. Ei tässä sentään koko kansa ole rikki mennyt. Kuten Ugus tekstissään toteaa, Suomi on kohdannut pahempiakin kriisejä, kuten sodan. Ja kuten olen aiemmin kirjoittanut, ainakaan minä en yhtään hämmästynyt sitä että tällaista voi tapahtua.

Sitten siitä kollektiivisesta suremisesta: Toki minäkin otin aiemmassa blogipostauksessani osaa asianomaisten suruun, mutta kyllä kaikella on rajansa. Nykyään tuntuu olevan valloillaan jonkinlainen massasuremisen kultti, kaikkien tulisi olla järkyttyneitä ja surevia - ja pitkään. En koe olevani yhtään sen epäempaattisempi tai huonompi ihminen vaikken olekaan sytyttänyt kynttilää, allekirjoittanut Jokelan suruadressia tai liittynyt samannimiseen Facebook-ryhmään.
Katselin tapahtuman jälkeisenä päivänä epäuskoisena tv-uutisia missä haastateltiin pariskuntaa joka oli tullut Helsingistä viemään kynttilän tapahtumapaikalle, vaikkeivät käsittääkseni tunteneet ketään paikalla olijaa. Onkohan siinä nyt enää mitään suremista ja osanottoa takana, vaiko vain ihmisille niin ominaista uteliaisuutta ja tarvetta pällistellä raflaavia tapahtumapaikkoja? Tulee mieleeni ns. Dark tourism, eli ilmiö jossa matkailukohteena ovat mm. traagiset onnettomuuksien ja kuoleman paikat.

Tällainen massasureminen ja tapa vaeltaa suurin joukoin viemään kynttilöitä ja kukkia vieraille uhreille vaikuttaisi olevan nykyajan ilmiö? Olenko väärässä jos totean sen alkaneen prinsessa Dianan kuoleman myötä? Voi tietty olla etten itse vaan ollut pannut asiaa merkille aiemmin... kertokaa joku viisaampi, jos tiedätte.