Jos joskus teini-iässä olisin kotikadullani törmännyt Mike Monroehen (vai kuuluuko se taivuttaa "Monroeen"?), olisin varmaan kiihdyksissäni unohtanut hengittää ja sen seurauksena pyörtynyt. Olin tuolloin kova Hanoi Rocks-fani.
Nykyään kyseinen tapahtuma ei herätä minkäänlaisia reaktioita - niin sitä asiat muuttuu...
Oheinen kuva on otettu muistaakseni vuonna 1986, kun olin pikkuserkkuni kanssa katsomassa Mike Monroen soolokeikkaa legendaarisessa Lepakkoluolassa.
Minä olen nykyään niin tasainen ihminen että tuskin kukaan ihannoimani julkkis saisi minua sekaisin ja kirkuvaksi - tosin minun on vaikea kuvitella ketään muutakaan lähemmäs nelikymppistä naikkosta kirkumassa jonkun tähtösen perään. Ikä tuo arvokkuutta.
Tähtihysteriasta tuli mieleeni taannoinen lipunmyynti Madonnan keikalle. Onhan se tietty varmaan once in a lifetime -tapahtuma, mutta se että ihmiset ITKIVÄT onnesta saatuaan liput oli minusta jo aikamoista liioittelua. Hetken aikaa mietin minäkin että pitäisikö ihan tapahtuman ainutlaatuisuuden vuoksi yrittää saada liput, mutta sitten totesin että a)Ei se musiikki oikeasti niin hyvää ole, muuta kuin ne alkuajan biisit nostalgiamielessä b) mitään siellä ei kuitenkaan näkisi, joten yhtä hyvin voisi kuunnella levyjä tai katsella live-dvd:tä kotona c) haluanko kannattaa diivaa joka vaatii ihan mahdottomia konsertinjärjestäjiltä ja hotelleilta? d) a ja b -kohdat huomioon ottaen satasen liput + matkat + mahdollinen majoittuminen olisi tullut kohtuuttoman kalliiksi. Joten jätin väliin.
Jonnekin festarille olisi tänä kesänä kyllä päästävä - Nick Cave & The Bad Seeds on kuulemma tulossa Provinssiin, se houkuttelisi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti