Lehmusten alla

Turussa suositaan lehmuksia. Niitä on istutettu sekä puistoihin että jokivarteen, minne tahansa katsot niin näet lehmuksia. Onkohan se jotenkin erityisen edullinen ja kestävä puu?
Ovathan ne runsaassa vehreydessään kauniita, ei siinä mitään. Mutta en ole niin ihastunut lehmuksissa asusteleviin kirvoihin, jotka kakkivat kadut tahmeiksi ja naaman tahraiseksi. Pyöräilen joka päivä joenvartta töihin ja takaisin, siispä joudun alittamaan aika monta lehmusta. On melko epämiellyttävää ajaa kirvankakkakeskittymään – se on kuin liisterissä pyöräilisi, ja samalla naamallesi tirskahtelee tahmeita pisaroita. Lisäksi se usein haisee pahalle. Pyöräänsä ei missään tapauksessa kannata jättää parkkiin puiden alle, jos ei halua että takamus liimaantuu satulaan kiinni.

Suosikkikahvilaterassini, Café Art, sijaitsee jokirannassa, lehmusten varjossa. Puilla on osansa siihen että olen siihen niin ihastunut – ei tarvitse istua auringonpaahteessa. Vielä kun saisi ne kirvat häädettyä lehvästöstä, niin hyvä olisi. Kun istut puoli tuntia jäälattea siemailemassa, ehdit saada niskaasi aikamoisen kirvankakkaryöpyn. Silmälasitkin ovat mukavan pilkulliset. Niin, ja sen lisäksi joudut koko ajan hätistelemään kirvoja iholtasi tai pahimmassa tapauksessa noukkimaan niitä juomastasi. Mutta koska tuolta saa kaupungin parhaat kahvijuomat ja näköala on niin mukava, en anna kirvavitsauksen karkoittaa minua.

Jokirannan puut voivat kätkeä myös muita ulosteyllätyksiä. Kerran pyöräillessäni puiden alitse silmälasieni oikeaan linssiin osui hyvin tähdätty linnunplöräys. Onneksi muuten oli ne lasit päässä, muuten olisi ollut silmä täynnä epähygieenistä eritettä. Kyöks. En tiedä mikä visertäjä oli kyseessä, mutta tuolloin vannoin etten enää ikinä ruoki pikkulintuja, noita kiittämättömiä lurjuksia. Se lupaus ei kuitenkaan ole tainut pitää.