Puolikatselin äsken televisiosta Michael Jacksonin muistotilaisuutta. Olihan se aikamoinen spektaakkeli kulta-arkkuineen ja monine julkkisvieraineen. Pakko myöntää että minäkin taisin pyyhkiä silmistäni pari pisaraa liikutusvettä tilaisuuden lopussa kun Michaelin tytär kehui maailman parasta isää...
En ikinä ole ollut mikään varsinainen Jackson-fani, mutta hyllystä löytyy Bad-LP-levy, jota tuli luukutettua aika tiuhaan jossain vaiheessa 80-lukua.
Levätköön rauhassa.
5 kommenttia:
Täytyypä tunnustaa myös, etenkin siinä Jermaine Jacksonin laulaessa 'Smileä' otti hieman koville.
Komeeta oli!
Katsoin myös, ja kyyneleitä pyyhin tunteellisena ihmisenä.. Suru on sellainen kollektiivinen tunne, että se ottaa myös vallan.
Tytärtä ei olisi ehkä pitänyt 'raahata' lavalle kertomaan tunteistaan, oli liian kova paikka sen ikäiselle tytölle.
Oli se melkoinen show, tiedä mitä itse "juhlakalu" olisi siitä ajatellut...
Elisabeth Taylor lienee oikeassa sirkuttaessaan Twitterissä, että hänen surunsa on Michaelin ja hänen välinen asiansa eikä hän missään tapauksessa halunnut tulla raahatuksi tähän "hooplaan", vaikka hienostihan tuo muistotilaisuus meni ilman välikohtauksia. Aika pramea vaan oli arkku, onneksi ei sentään lasia, niin kuin ensin väläyteltiin. Siellä tuskin olisi ollut paljonkaan näytteille laitettavaa. Ambulanssimiehet olivat kuulemma löytäneet Michaelin liidunavalkoisena, iho paperinohuena ja verisuonet lysähtäneinä kuin pahaisen narkkarin käsivarret täynnä pistojälkiä. Mies oli nähtävästi yrittänyt itse lääkitä itseään, jotta olisi saanut nukutuksia. Aikuisuuden kirot tuhosivat ihmisparan, joka olisi halunnut olla lapsi ikuisesti, mutta niinhän käy niin monelle ja etenkin niille, jotka löytävät sen missä ovat hyviä ja antavat sille kaikkensa.
Siinä meillä oli tosielämään Peter Pan.
Pelkäsin että tuosta tilaisuudesta tulisi jotenkin ylilyövä ja mauton, mutta ei se onneksi niin paha ollut.
Lähetä kommentti